No abstract

Artikkelissa tarkastellaan arkkiveisuista ja rekilauluista käytyä keskustelua 1870-luvulta 1910-luvulle suomalaisessa sanoma- ja aikakauslehdissä sekä muistelmissa ja fiktiivisissä teksteissä. Aineiston analyysi osoittaa, että keskustelu oli affektiivisesti värittynyttä: laulujen sanastosta ja aiheista löytyi moitittavaa, samoin runomuodosta. Molempien laulutyyppien paheksunta kumpusi kahdesta toisiinsa liittyneestä projektista: kansallisuusideologian motivoimasta yrityksestä saada aikaan suomenkielistä kansalliskirjallisuutta sekä pyrkimyksestä nostaa kansanihmisten sivistystasoa ja moraalista tilaa. Halu vaikuttaa rahvaan lauluihin ja lukemistoon ‒ ja käyttää näin valtaa julkisessa keskustelussa ‒ oli voimakkaan affektiivista. Kansanvalistushenkisissä kirjoituksissa suositeltiin ”oikeiden” runoilijoiden tuotteiden tarjoamista kansalle modifioituina rekilauluina ja arkkiveisuina. Tämä keskustelu liittyi osaltaan suomenkielisen runouden rekilaulubuumiin 1900-luvun vaihteessa, jolloin nuoret runoilijat hakivat rekilauluista inspiraatiota teksteihinsä.

Artikkelissa käsitellään ns. maallisten arkkiviisujen tuottamista, myyntiä ja kulutusta Suomessa 1870-luvulta vuosisadan alkupuolelle saakka sanoma- ja aikakauslehtikirjoitusten, fiktion ja muistitietoaineiston valossa. Tarkastelun kohteena ovat viisunikkarit ja arkkiveisujen myyjät sekä laulujen kuluttajat. Arkkiveisujen tuottaminen ja kulutus liittyvät kysymykseen siitä, miten perinteisen muistitietoon, puhuttuun ja kuultuun perustuvan kansankulttuurin rinnalle nousi kirjallinen – tai pikemminkin suullis-kirjallinen – kulttuuri.

Artikkelissa analysoidaan kansanihmisten rakkaus- ja kosintakirjeiden representaatioita fiktiivisissä teksteissä, jotka ajoittuvat 1880-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Taustalla on New Literacy Studies -tutkimussuunta, jonka piirissä tekstejä tarkastellaan käytäntöinä. Käytännöt vaihtelevat tilanteittain ja tekstilajeittain, ja teksteihin liittyvät ihanteet, normit ja arvostukset ovat erilaisia eri yhteisöissä ja eri kulttuureissa. Kirjetaitoihin kuuluvat kirjekonventioiden hallitseminen sekä kirjeen sisältöön ja asioiden esittämistapoihin liittyvät käytänteet. Artikkelin toisena kontekstina on kirjallistumisen tutkimus. Termi viittaa prosesseihin, joissa kirjoitettu ja painettu sana saivat yhä suuremman merkityksen niin yksilöiden elämässä kuin laajemmin yhteiskunnassa. Kirjoittaminen oli yksi rahvasta ja herrasväkeä erottavista raja-aidoista. Kuvauksia talollisista laatimassa kosinta- ja rakkauskirjeitä kirjurin avulla on kouluja käyneiden kirjailijoiden (Juho Reijonen, Otto Tuomi ja Maria Jotuni) teksteissä, kun taas Kauppis-Heikin ja useiden muiden kansankirjailijoiden teoksissa viestejä sanellaan harvoin, ja kirjeitä laativat myös talollisten tyttäret sekä rengit ja piiat. Edellisessä ryhmässä kansanihmisten kirjetaitoihin kohdistuu humoristinen tai koominen valo: naurua herättää korkean ja matalan sekoittuminen, keskittyminen materiaan tai romanttisten kliseiden kritiikitön hyväksyntä. Itseoppineiden kirjailijoiden teoksissa rahvaan sanelemiin tai kirjoittamiin kirjeisiin suhtaudutaan neutraalisti tai vain lievästi ironisoiden. Kansanvalistuksen projekti näkyy kummankin ryhmän taustalla: halu edistää kansan kirjoitustaitoa. Eroille voi etsiä syitä kirjailijoiden taustasta, asemasta kirjallisella kentällä ja suhteesta lukijoihin. Ensimmäisen ryhmän kirjailijoille koulutus ja sosiaaliset suhteet olivat tuoneet sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, kun taas kansankirjailijoista useimmat eivät olleet käyneet päivääkään koulua. Päästäkseen kirjallisuuden kentälle he olivat tarvinneet mentoreita ja editoreja. Kansankirjailijoiden haluttomuus nauraa kirjoitustaidon heikkouksille liittyy samastumiseen omaan viiteryhmään: he eivät tahtoneet tehdä kansanihmisiä naurunalaisiksi säätyläisten edessä.   ANNA KUISMIN: Burning love and oil in cotton wool. Love letters, humour and the Verschriftlichung in Finnish literature from the 1880s to the 1910s The background of the article lies in the New Literacy Studies that sees writing as events and practices and in the study of processes through which Finnish society became more and more permeated by writing (kirjallistuminen, Germ. Verschriftlichung). In the nineteenth century, the Finnish Lutheran Church took care of testing common people’s literacy skills, but the examinations only concerned the ability to read. Because of this, penmanship was one of the things that contributed to the barrier between classes. The emphasis of the article is on structures of power and authority involved in the use of literacy skills and epistolary literacy in particular. The article focuses on these issues by analysing representations of love letters and proposals of marriage made in writing by characters representing rural common people in nineteenth century Finland. The fictional material, dating from the 1880s to the 1910s, is divided into two groups. The first group comprises texts produced by writers who had risen in society through schooling (Juho Reijonen, Otto Tuomi and Maria Jotuni), and the second one consists of stories and novels written by the so-called kansankirjailijat (“folk writers”) who had had very little or no formal education (Pietari Päivärinta, Kauppis-Heikki, Nestor Niemelä and Eero Sissala). Both groups embraced one of the tenets of popular education (kansanvalistus, literally the “enlightenment of the common people”), namely the importance of full literacy for every citizen. However, there are two differences in the ways common people and their epistolary literacy are depicted in fiction. In the former group, characters dictate or commission love letters or proposals of marriage to ad hoc scribes who are superior in terms of education, while self-taught writers seldom depict situations in which scribes are used. Instead, even farm hands and maids write their love letters themselves.   Another difference concerns the use of humour. In the first group, the interplay of scribes and the common people provides comic situations. In Reijonen’s short story, a down-to-earth farmer wants to concentrate on material things, while the protagonist in Tuomi’s story does not question the over-romantic clichés his schoolboy-scribe provides. In Jotuni’s novel, a letter from a young farmer to his fiancée mixes lofty and mundane discourses, which produce a humorous effect. These kinds of features hardly appear in the texts of self-taught writers. For one thing, they had had to struggle for their literacy skills and a position in the literary field. Secondly, they did not want make fun of common people in the eyes of those prospective readers who represented the educated elite.   Key words: Nineteenth-century Finland, epistolary literacy from below, love letters, humour, Finnish prose fiction.

The article illuminates some of the ways the common people—people who had little or no formal schooling and who earned their living by doing physical work—contributed to nation-building in nineteenth-century Finland. The first case study deals with the “Peasant Poets” from the 1830s to the 1850s, whereas the second focuses on the diary and the hand-written newspapers of Juho Kaksola (1835–1913), an “enlightened peasant” of his time. The third case concerns Elämäni (“My Life,” 1877), an autobiographical story by a self-taught cantor Pietari Päivärinta. The article demonstrates that the non-elite people who took up the pen were not just echoing the nation-building discourse of the literati, even though they adopted the rhetoric of the Fennoman. Among other things, it was in their economic and social interests to promote the rights of the Finnish language in government, law, and education. Involvement in literary endeavors produced profound emotional experiences as well.