This paper offers a systematic and critical exploration of contemporary theology of pastoral care in the Evangelical Lutheran Church of Finland in light of history of practice of care and Western cultural change. Currently pastoral care is characterized by therapeutic approach that aims to offer sincere help for earthly suffering and to promote the goods the individual chooses to reach for. This has been a drastic change from historical models from Luther to the early twentieth century that were spiritual and paternalistic in nature. The therapeutic turn connects to the therapeutic culture that has set self-actualization as a central idea to determine Western cultural ethos. The therapeutic approach calls into question how the spiritual task of the church is carried out. The currently prevailing pastoral psychological theology of pastoral care proves to be problematic. The spiritual task of pastoral care should be relied on basic Lutheran theology of God as objective and not to be conditional on human mind. Yet the therapeutic aim should still be held as the basic approach of care.

Summary This paper explores pastoral care as a common task of all Christians in the light of theology and philosophy of love in contemporary Finnish Lutheran theology. Pastoral care is about taking care of one’s suffering neighbours, which theologically is about love. The so-called Finnish school of Luther studies considered Luther as a theologian of love. Finnish theological ethics has concentrated on interpretation of Luther’s theology. Luther’s concept of love has been reinterpreted by Risto Saarinen with the idea of gift and recognition. Following Saarinen, and Jaana Hallamaa’s ethical theory of agency, the paper illustrates how the Lutheran idea of love can be based on agency, gift giving and reciprocity and so be understood as praxis in terms of Christian life. To conclude, the question of what makes caring Christian in nature, or pastoral care in other words, is explored in the light of faith as trust.

No abstract

Koronapandemian aikana yhdessä työskentely ja opiskelu virtuaalisten alustojen avulla on lisääntynyt, kun kokoontuminen on ollut riski ja rajoitukset ovat kokoontumiset kieltäneet. Myös jumalanpalvelukset on välitetty virtuaalisesti seurattaviksi ja osallistuttaviksi. Artikkeli vastaa kysymyksiin, millaista virtuaalisessa ympäristössä toimiminen on luonteeltaan sekä miten virtuaalinen etätyöskentely soveltuu erilaisiin tavoitteellisille yhdessä toimimista edellyttäville sosiaalisille tilanteille ja uskonnolliselle toiminnalle. Tarkastelua ohjaa ruumiinfenomenologiassa huomioitu seikka, että ihminen on ruumiillinen olento. Artikkeli siis kysyy, millaista virtuaalinen toiminta on ruumiillisuuden valossa. Myös virtuaalinen yhteistyö on luonteeltaan ruumiillista toimintaa: vuorovaikutus tapahtuu myös virtuaalisesti kehollisten toimintojen ja aistien avulla. Kehollinen viestintä on kuitenkin virtuaalisissa palveluissa rajoittunutta. Parhaiten ne soveltuvat sellaiseen tavoitteelliseen yhteistoimintaan, joka rakentuu pitkille ja harkituille puheenvuoroille. Pitkän ajan pelkästään virtuaalisten palveluiden varassa toimimisella on huonoja seurauksia niin opinnoissa kuin työpaikoilla, joissa sosiaalisella toiminnalla ja niiden kautta rakentuvilla tunnesiteillä on olennainen merkitys. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on nimenomaisesti ruumiillista toimintaa, jossa korostuu kirkossa olemisen, muiden läsnäolon ja vuorovaikutuksen merkitys. Uskonnollisuus ylipäätään on luonteeltaan ruumiillista siinä mielessä, että se on elettyä eikä intellektuaalista opin ja opetuksen omaksumista ja ymmärtämistä. Jumalanpalveluksen virtuaalisuus väistämättä hukkaa paljon tilaisuuden ruumiillisesta ulottuvuudesta, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Jumalanpalveluksen tarkoituksesta ja merkityksestä toteutuu paljon myös virtuaalisesti välitettyyn tilaisuuteen osallistumisen kautta.

No abstract