Suomen kirjakielen sekä suomenkielisen kirjallisuuden ja sivistyksen kannalta 1800-luku on merkittävä vuosisata. Kirjallisen tuotannon monipuolistuessa julkaistiin myös ensimmäiset suomenkieliset oppikirjat ja suomi lähtökielenä -sanakirjat, joissa selityskielenä ei ollut ruotsi. Tässä artikkelissa tarkastelun kohteena on vuonna 1883 ilmestynyt Johan Gabriel Geitlinin laatima Suomalais-latinainen sanakirja. Tutkimuksessa tarkastellaan sanakirjan sanastoa teoksen käyttöfunktioiden ja ortografisten valintojen näkökulmasta analysoimalla lekseemien semanttisia, morfologisia ja kirjoitusasuun liittyviä piirteitä. Artikkelissa selvitetään Geitlinin leksikografisen työn periaatteita ja niiden toteutumista sekä tarkastellaan, miten 1800-luvun kirjallistuminen, kirjalliset pyrkimykset, odotukset ja vaatimukset näyttäytyvät autoritaarisen tahon eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa sanakirjassa. Analyysi osoittaa, ettei Geitlinin sanakirjan sanastoa ole otettu sellaisenaan aiemmista sanastoista, vaan laatija on pyrkinyt toimittamaan kustantajan määrittämiin tarkoituksiin soveltuvan, ajanmukaisia oikeakielisyysohjeita noudattavan teoksen. Geitlin seuraa sana-aineksen osalta pitkälti Lönnrotia mutta on poiminut myös uutta sanastoa ja tekee esikuvaansa ajanmukaisempia ratkaisuja erityisesti uudissana- ja ortografiakysymyksiss-ä. Kun Geitlin pyrki löytämään kompromissin latinan opetuskäyttöön soveltuvan ja suomen kieleen tutustuville sopivan sanakirjan välillä, hän tuli luoneeksi kirjan, joka ei täysin palvele kummankaan ryhmän tarpeita. Tehtyihin valintoihin ovat vaikuttaneet ennen kaikkea aikakauden käsitykset ja kieli-ihanteet. Puutteistaan huolimatta sanakirja on arvokas kokonaisuus ajan kielellistä ja kulttuurista historiaa.   G. Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (1883) in the tradition of lexicography In terms of the Finnish literary language and Finnish literature and culture, the 19th century was a significant period. As literary production became more versatile, the first textbooks in the Finnish language were published, as well as dictionaries with Finnish as the source language, and not using Swedish to explain the terms. This article deals with Johan Gabriel Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (Suomalais-latinainen sanakirja) published in 1883. The study examines the lexicon dealt with in the dictionary from the point of view of the functional aspects and orthographic choices made, by analysing features relating to the semantics, morphology and orthographic features of the lexemes. In the article the focus is in the principles applied in Geitlin’s lexicographic work, and how they are put into practice. The study also discussess how the development of the literary Finnish language in the 19th century, and the literary aims, expectations and demands placed on it were manifested in a dictionary published by an authoritarian party, the Finnish Literature Society. The analysis shows that the vocabulary in Geitlin’s dictionary was not taken over as such from earlier dictionaries, but that the author’s purpose was to produce a work that was suited to the purposes defined by the publisher, while following the current grammatical rules. As far as the vocabulary is concerned, Geitlin followed Elias Lönn-rot’s extensive Finnish-Swedish dictionary (Suomalais-Ruotsalainen sanakirja, 1866–1880) to a great extent, but also collected new vocabulary and made more up-to-date decisions than did his predecessor, particularly about neologisms and orthographic issues. In aiming to make compromises between a dictionary suitable for use in teaching Latin and for use by foreigners learning the Finnish language, Geitlin created a work that does not completely serve the needs of either group. The practices and choices made were influenced above all by the perceptions and linguistic ideals of the age. The work does, however, give a rich and valuable overview of the linguistic and cultural history of the age. The lexicon covers many of the central themes of the 19th century.

Kielentutkimuksen menetelmiä on useita aloja käsittävä kielen tutkimuksen menetelmiin keskittyvä teos opiskelijan ja tutkijan tueksi suomen kielellä. Teoksen keskeisenä päämääränä on esitellä ja selkiyttää menetelmällisten eli metodisten mahdollisuuksien kirjoa, menetelmällisten valintojen syitä ja seurauksia, menetelmien vahvuuksia ja heikkouksia sekä ylipäätään metodologisen ja laajemmin metateoreettisen tausta-ajattelun ilmaisemisen tärkeyttä kielentutkimuksessa.Perus-ja jatko-opiskelijoilta saadun palautteen perusteella kokoelma tulee tarpeeseen, sillä tieteenfilosofinen, metodologinen ja kielentutkimuksen menetelmiä koskeva yleinen teoreettinen koulutus on Suomessa paikoin turhan ohutta ja pirstoutunut eri suuntauksiin ja oppi aineisiin. Tämä eri yliopistoja, oppiaineita ja suuntauksia edustavien tutkijoiden yhteistyössä laatima hanke on yksi keino torjua kielentutkimuksen menetelmien ja metateorian opetuksen pirstaloitumista.Vaikka vakiintuneen normaalitieteen (ks. Kuhn 1962) harjoittaminen on tieteellisen tiedon luomiseksi välttämätöntä, tutkijoiden on syytä perehtyä myös metodologiaan ja metateoriaan, jotta tiede uudistuisi ja kehittyisi. Metodologia harjaannuttaa eksplisiittiseen metodien kriittiseen arviointiin ja perusteluun, ja metateoria selvittelee tutkimuksen taustoja, logiikkaa, rajauksia ja historiaa sekä muita tutkimukseen usein piilevästi vaikuttavia tekijöitä. Näitä asioita ei voi jättää hiljaisen tiedon varaan. Kielitieteen menetelmien ja metateorian laajaa esittelyä tarvitaan

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1800-luvulla kustantamat vieraskieliset sanakirjat: funktiot, odotukset ja vastaanotto Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) oli 1800-luvulla merkittävä suomen kielen joko lähtö- tai kohdekielenä sisältävien vieraskielisten sanakirjojen kustantaja. Tässä artikkelissa tarkastellaan SKS:n 1800-luvulla kustantamien vieraskielisten sanakirjojen julkaisutoimintaa kustantajan, sanakirjan laatijan ja julkaisun vastaanottajan näkökulmista. Tutkimuksen keskeisenä tarkoituksena on valaista sanakirjojen kustantamiseen liittyviä tavoitteita ja sanakirjoihin kohdistuneita toiveita. Tutkimuksessa tarkastellaan näiden seikkojen kirjoittumista analysoitaviin teksteihin ja tekstien väliseen vuoropuheluun. Tutkimusaineisto koostuu SKS:n kokouspöytäkirjoista, SKS:n julkaisemien sanakirjojen esipuheista ja sanakirjoista julkaistuista kirja-arvioista. Tarkasteltavat sanakirjat on julkaistu vuosina 1864–1900. Ajanjakso on suomen kielen kehityksen ja suomenkielisen sivistyksen kannalta erityisen merkittävä. SKS:n toimintaa kuvaavat pöytäkirjat osoittavat, että SKS:n piirissä käydyissä keskusteluissa tärkeimmiksi syiksi laatia vieraskielisiä sanakirjoja nousevat koulujen tarpeet ja suomalaisen kulttuurin rikastuttaminen merkittävien sivistyskielten kirjallisuuden kautta. Teosten korkean tason SKS pyrki varmistamaan valitsemalla tekijät tarkkaan ja kontrolloimalla prosessia asettamiensa toimikuntien avulla. Teosten esipuheet osoittavat, etteivät SKS:n sanakirjojen laatijoille antamat ohjeet kuitenkaan olleet loppuun asti mietittyjä eivätkä toimitusperiaatteet selviä. Kesken prosessin muuttuneet ohjeet ja tavoitteet tuottivat epätasaisuutta ja hidastivat työtä. Monien tarpeiden samanaikaiset tyydyttämisyritykset epäonnistuivat käytännössä, ja tuloksina oli yhtäkään käyttäjäryhmää erityisen hyvin palvelevia teoksia. Samat teemat ovat esillä sanakirjoista kirjoitetuissa arvioissa; niissä nousee kuitenkin voimakkaasti esiin myös pioneerityön arvostus ja kansallinen kiitollisuuden tunne. Puutteistaan huolimatta 1800-luvun vieraskieliset sanakirjat olivatkin merkittäviä osoituksia suomen ilmaisuvarojen rikkaudesta ja kielen arvosta tasavertaisena muiden sivistyskielten rinnalla.   Foreign language dictionaries published by the Finnish Literature Society in the 19th century: functions, expectations, and reception   In the 19th century, the Finnish Literature Society (SKS) was a major publisher of foreign language dictionaries containing Finnish as either the source or the target language. This article deals with the publication process of foreign language dictionaries published by SKS in the 19th century from the points of view of the publisher, the author of the dictionary, and the recipient of the publication. The central purpose of the study is to illustrate the goals related to dictionary publication as well as the needs behind these publications. This study examines how such matters are expressed in the texts to be analysed as well as the dialogue between the texts. Research data consist of SKS’s minutes, the forewords of dictionaries published by SKS, and book reviews made of the dictionaries. The analysed dictionaries were published between 1864 and 1900. This time period is of particular significance for the development of the Finnish language and Finnish language education and culture. The minutes describing SKS’s operation reveal that, in discussions within SKS, the most important reasons for publishing foreign language dictionaries were seen to be the increasing needs of the school system and the enrichment of Finnish culture through access to literatures published in the principal languages of the civilised world. SKS aimed to ensure the high quality of its publications through careful selection of authors and monitoring of the publication process with the help of specially created committees. However, from the forewords of the dictionaries we can see that the instructions given by SKS to the authors of the dictionaries were not quite thought through, and editorial principles were somewhat unclear. Instructions and objectives were being revised during the publication process, which caused inconsistent end results and slow progress. The goal of trying to meet varying requirements at the same time was not successful in practice, and the end result was the publication of dictionaries that were not particularly suitable for any target group. The same themes come up in reviews written about the dictionaries; however, the reviews also express a clear admiration towards the pioneering spirit of the publications and a sense of national gratitude. Despite their deficiencies, foreign language dictionaries in the 19th century were a significant demonstration of the expressive richness of the Finnish language and its value as an equal to other languages of the civilised world.

Tämän tutkimuksen kohteena on kolme klassisia kieliä käsittelevää kielioppiteosta, joiden ensimmäiset painokset ovat ilmestyneet vuosina 1858–1881. Johan Gabriel Geitlinin kahdessa osassa ilmestynyt latinan kielioppi (Latinalainen kielioppi umpisuomalaisen nuorison hyödyksi 1858 ja Lause-oppi 1860), Gustaf Cannelinin Kreikan kieli-oppi, alotteleville (1863) ja Carl Johan Lindeqvistin Kreikan kielioppi (1881). Aikaisemman tutkimuksen sivuutettua klassisten kielten suomenkieliset kieliopit tarkastelemme tässä artikkelissa erityisesti kielioppien esipuheita, joissa kielioppien laatijat saavat tilaisuuden koettaa ohjata yleisöä lukemaan teosta oikein sekä esittää tulevaa kritiikkiä ennakoivaa apologiaa. Tutkimusaineistomme sisältääkin lisäksi näitä kielioppeja koskevia arvioita sekä vastineita näihin arvioihin; näitä ilmestyi verrattain runsaasti eri sanoma- ja aikakauslehdissä. Kritiikit hahmottuvat kirjoittajien tilaisuuksina esittää korjauksia sekä pedagogisia ja kieliteoreettisia näkemyksiä. Sekä kielioppien laatijat että niiden arvioijat olivat tyypillisesti alansa korkeita asiantuntijoita, oppikoulujen ja yliopiston opettajia. Kielioppien kirjoittaminen oli osa kieli-, kansallisuus- ja koulutuskeskustelua: ensimmäinen latinan kielioppi ilmestyi samoihin aikoihin kuin Jyväskylän suomenkielinen yläalkeiskoulu aloitti toimintansa. Varhaisimmat tarkastele­mistamme kieliopeista näyttäytyvätkin isänmaallisina tekoina; on nähtävissä, että 1880-luvulla kahtena painoksena ilmestynyttä Lindeqvistin kreikan kielioppia arvioitiin jo hieman eri kriteerein kuin sitä edeltäviä. Kielioppien kautta ovat omalta osaltaan tarkasteltavissa myös pedagogiset ja kielitieteelliset ajatukset; pedagogiikkaan kiinnitetään keskusteluissa runsaastikin huomiota.

We discuss analogies between oracular and grammatical interpretation, as reflected in our Greek and Latin sources from the Classical era to the High Empire. The two hermeneutical professions of µάντις and γραµµατικός both aim at elucidating the thought (διάνοια) involved in the interpretandum. This is a notion quite frequently made at one level or another in ancient literature, as evidenced for example in writings by Plato, Crates of Mallus, Aristarchus, Cicero, Nigidius Figulus, and Sextus Empiricus.