Inspired by an increasing interest in the history and theory of mass communication studies, the case of Finland is presented in five consecutive stages, which partly reflect features specific to the country and partly more universal developments. A crucial turn took place in the late 1960s, stimulated by policy developments in the Finnish Broadcasting Company (YLE), and leading to a unique paradigm and to debates with proponents of paradigms produced later. By the late 1980s, many of the old divergences and contrasts have disappeared and an understanding has emerged that no single perspective can dominate the field. Yet there is interest in the prospects of a more synthetic approach, for which intellectual stimulation is coming from the crossroads of the three main disciplinary variants in European mass communication studies—Euro-American, French and German respectively.

No abstract

No abstract

Walter Lippmannin ja John Deweyn välinen yleistä mielipidettä ja julkisuutta koskenut sananvaihto 1920-luvulla on muodostunut poliittisen viestinnän tutkimuksen maamerkiksi. 1980- ja 1990-luvulla, eritoten James W. Careyn vaikutuksesta, keskustelun osapuoliin alettiin suhtautua mustavalkoisesti: Lippmann nähtiin antidemokraattina ja Dewey demokraattina. Artikkelin tarkoituksena on korjata tätä näköharhaa. Lippmannin käsitys demokratiasta noudattaa Yhdysvaltain perinteessä federalistista ja Deweyn antifederalistista näkemystä. Lippmannin käsitys poliittisesta kulttuurista nojaa antiikin roomalaiseen ja Deweyn kreikkalaiseen kansalaisihanteeseen. Journalismin ja julkisuuden roolin Lippmann ja Dewey näkevät pääosin identtisesti. Molemmat korostavat joukkoviestinnän tärkeyttä yhteiskunnan tekemisessä näkyväksi ihmisille. Ainoa huomattava ero koskee lehdistön keskustelevaa luonnetta; Lippmannille se ei ole tärkeä, Deweylle on. Lopuksi tarkastellaan Lippmannin ja Deweyn välisen kysymyksenasettelun kestoluonnetta vertaamalla sitä yhtäältä Jürgen Habermasin ja Niklas Luhmannin erimielisyyteen yleisen mielipiteen funktiosta 1960-luvulla, toisaalta poliittisen viestinnän tutkimuksen kolmeen nykyiseen päävaihtoehtoon.

Vuosi 2016 teki suosituksi puheen totuuden jälkeisyydestä (post-truth), kun tarkoitetaan perättömien tietojen levittämistä. Totuuden jälkeisyydestä voidaan puhua myös mediatutkimuksen kohdalla, koska 1970-luvun jälkeen totuuden käsitteen oikeutuksen periaatteessakin kiistävät kannat ovat alalla olleet vahvoja. Artikkeli käsittelee kysymystä neljässä vaiheessa. 1) Yleisen taustan muodostaa uuden ajan tieteenfilosofian tarkastelu. 2) Mediatutkimuksen epistemologisten kantojen 1900-luvun historiaa käsitellään keskittyen erityisesti kahteen tekijään, Walter Lippmanniin ja Roland Barthes’iin. 3) Kysymyksen systemaattisessa tarkastelussa pohditaan tunnetuimpien totuusteorioiden soveltamista mediatutkimukseen. 4) Esitetään kantoja sen puolesta, miksi totuudesta puhuminen säilyy hankalana mediatutkimuksen tapaisessa empiirisessä tieteessä.