Artikkelissa tarkastellaan millaisia suruun ja murheeseen liittyneitä tunteita ja tunneilmaisuja arkkiveisuissa,Kantelettaressa, rekilauluissa ja niihin viittaavassa taiderunoudessa esiintyy. Analyysin kohteena on tunneyhteisö (Rosenwein 2006) ja sen rakentuminen. Artikkelin yksi keskeinen kysymys on, minkälaisia jaettuja tunteita tai tunneyhteisöjä aineistosta voidaan analyysin avulla erottaa. Artikkelissa kysytään myös kenen tunteista oikeastaan tutkituissa suullis-kirjallisissa aineistoissa on kyse, miten rahvaan oma tunnekäyttäytyminen niissä heijastuu ja missä määrin suulliseen perinteeseen pohjaavat kirjalliset esitykset toistavat ja mahdollisesti kiistävät edelleen vakiintuneita käsityksiä suomalaisten tunnekulttuurista. Arkkiveisujen osalta analysoidaan tunnekokemusta, jossa niin sisällöllä, musiikilla kuin esityshetkellä oli oma roolinsa. Lisäksi tarkastellaan millainen arkkiveisujen kirjoittajista ja kuluttajista koostunut tunneyhteisö oli, ja miten yhteisö vaikutti veisujen tunneilmaisuihin. Elias Lönnrotin Kantelettaren (1840) analyysissa pohditaan, missä määrin Lönnrot muokkasi huolirunojen tunneilmaisua ja sitä kautta loi tietynlaisen tunneyhteisön lukijoitaan varten. Tarkastelussa korostuu 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aatteiden ja ideaalien merkitys Lönnrotin toimitustyölle. Rekilaulujen sekä rekilauluja 1890-luvun ja 1900-luvun vaihteesta varioivien taiderunojen osalta tarkastellaan laulajan ja yleisön tunnekokemuksen ristiriitaa. Näissä aineistoissa tunneyhteisön yhtenäisyys kyseenalaistuu. Erityyppisten suullis-kirjallisten aineistojen analyysi valottaa rahvaan tunteiden ilmaisua ja tunneyhteisön käsitettä eri tavoin. Ajatus yhteisistä tunteista vaihtelee ja toteutuu toisissa artikkelin aineistoissa selkeämmin kuin toisissa. Monipuolinen aineistopohja avaa uudella tavalla myös rahvaan tunteiden kirjallistamisen prosesseja. Artikkeli rikastaa kuvaa rahvaan tunneyhteisöistä nostaen esiin uudenlaisia, hiljennettyjä tunteita, mutta myös tunnekokemusten ristiriitoja.