What kind of tradition is selected to represent the oral tradition of Finland, to whom is this tradition presented, and what process led to its selection? This article discusses the process of textualization for Kalevala-meter oral tradition in nineteenth-century Finland by using one lyric song and its variants as documented and represented by Elias Lönnrot. Emphasizing both the practical and ideological choices within the editorial process, I elucidate different possibilities, selections, and combinations in the production of national publications like the Kalevala and the Kanteletar.

Abstract:In this article I will discuss perceptions of oral lyric poetry as representations of ideals of emotion. I use the Kanteletar, the most important lyric anthology of nineteenth-century Finland, as an example, asking how oral lyric poetry and its emotions have been represented in written form. In translating oral texts into another, written language, we face a double tension, a fidelity both to oral sources and to the readership for the written transcription. Thus, my interest focuses not only on translation and transference, but also on the interpretative process. The analysis concentrates on one love song from the Kanteletar, in terms of its folk lyric background, and the interpretations made of the song. The song describes emotions, such as love and longing, which are considered to be typical of Romanticism, but are not regarded as very usual among rural people. However, the song has been considered as one of the most beautiful folk songs of love. I will elucidate Lönnrot's editorial technique and demonstrate the multifaceted process involved in the creation and interpretation of the song.

Abstrakti artikkelikäsikirjoituksesta “Säe säkeeltä. Väinö Kaukosen säetutkimukset Kalevalasta” Tarkastelen artikkelissani kirjallisuudentutkija Väinö Kaukosen (1911−1990) laatimia säetutkimuksia Kalevalasta (1939, 1945, 1956) pohtien niiden rakennetta ja suhdetta Lönnrotin toimitustapoihin ja lähdeaineistoon. Suhteutan säetutkimukset folkloristiikan tutkimushistoriaan, jossa on näkyvissä kaksi keskeistä linjaa: tarve laatia Kalevalasta kriittinen laitos, toisaalta kiista eepoksen sopivuudesta tutkimusaineistoksi ja -kohteeksi. Säetutkimukset saattavat avautua hankalasti, jos ei tunne niiden taustoja ja viittausperiaatteita. Tämän vuoksi artikkelissa selvitetään Kaukosen tutkimusperiaatteita ja viittauskäytäntöjä. Analyysiosiossa avataan Kaukosen säetutkimusten toimintatapoja ja haasteita sekä osoitetaan vaihtoehtoisia tapoja lähestyä Lönnrotin toimitustyötä. Erityisesti analyysissa nostetaan Kalevalan krittiisen edition työn tulokset ja mahdollisuudet esiin. Väinö Kaukosen tutkimukset ovat vaikuttaneet monin tavoin folkloristiikkaan, mutta yhtä lailla niiden vaikutus voidaan nähdä kirjallisuudentutkimuksen puolella. Molemmilla oppialoilla kysymys on liittynyt sen näkemykseen Lönnrotin eepoksesta. Tässä artikkelissa pääpaino on folkloristiikassa, sillä säetutkimukset ovat edelleen keskeinen tutkimuspohja Kalevalan ja kansanrunoaineiston suhteita tutkiville folkloristeille. Väinö Kaukosen säetutkimukset ovat kuitenkin jääneet tutkimuksen katveeseen. Kalevalan uudelleentulkinnat ja eepoksesta laadittu kriittinen laitos ovat viime vuosina osoittaneet Kaukosen säeselvitysten tarpeellisuuden myös nykytutkimuksessa.

Niina Hämäläinen Arjen poetiikka-seminaari keräsi aurinkoisena perjantaipäivänä Tieteiden talolle kolmisenkymmentä innokasta kuulijaa ja keskustelijaa. Seminaarin järjestivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaine ja Suomen Akatemian projekti Suullisen perinteen tekstualisaatio ja sen moderni kontekstualisaatio Suomessa. Seminaarin avasi edellä mainitun projektin johtaja, folkloristi Pertti Anttonen Helsingin yliopistosta todeten, että suomen kieli on aina ollut runouden kieltä. Kalevalamitta on toiminut niin runoissa kuin arkisessa puheessakin. Anttonen halusi korostaa avauksessaan runouden monimuotoisuutta, sen yhteyttä arkikieleen, performatiivisuuteen sekä monikielisyyteen. "Mikä oikeastaan on kielen ja poetiikan suhde?", kysyi Anttonen seminaarilaisilta. Seminaarin johdantoesitelmän piti suomen kielen tutkija Lea Laitinen (Helsingin yliopisto) otsikolla "Arkikielen refl eksiivisyys ja poeettinen kielioppi". Laitinen aloitti esitelmän palauttamalla kuulijat 1800-luvulle, jolloin nykyinen arkikieli sai muotonsa ja erotettiin pois kirjakielestä. Tuolloin laadittiin sääntö muun muassa persoonamuotojen liikakäytöstä. Laitinen esitteli kaunokirjallisuuden kautta arkikielen poetiikkaa lähtien liikkeelle Roman Jakobsonin "Poeettisen kieliopin" mallista, jonka mukaan poeettinen kieli on refl eksiivistä, kiinnittää huomion ilmaisun muotoon ja on usein vastakieliopillista. Kaunokirjallisuudessa, jossa kielenkäytön rajat ovat väljemmät, arkikielen poeettisuus on yleistä ja ilmenee refl eksiivisinä ilmauksina, kuten runsaana omistusliitteiden käyttönä. Esimerkkeinä toimivat muun muassa Pentti Saarikosken runo "Jokainen on tästä lähtien tämänsä", meänkielinen romaani (suom. Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä) sekä Ranya ElRamlyn romaani Auringon asema. Laitisen mukaan 2000-luvulla kielen monimuotoisuus on jälleen ajankohtainen. Esitelmä herätti runsasta keskustelua muun muassa siitä, kuinka toisin sanomisen strategiana poeettinen kieli voi olla hyvinkin emansipatorista tai merkitystä ohjeistavaa. Yleisöpuheenvuorossa kirjallisuudentutkija Anna Kuismin otti esimerkiksi arkikielen poeettisuudesta naistoimittajan, jonka kirjoitustyyli oli korostetun minämuotoista, jopa siinä määrin, että se alkoi ärsyttää lukijaa. Itselleni tuli mieleen Laitisen esitelmästä feministinen vastakirjoitus, niin sanottu "naiskirjoitus" (écriture féminine), jonka tarkoituksena on (naisen) ruumiin ja kokemuksen kirjoittaminen sisään tekstiin.

Huolen kankahalla – metsä Kantelettaressa (eli mitä kansanlyriikalle Lönnrotin prosessissa tapahtui?) - huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää (Kantelettaren esipuhe) Kansanrunojen mielikuvat metsästä heijastavat tarvetta jäsentää ja lähentää ympäröivää tilaa. Metsällä oli monta ulottuvuutta: se kehysti ihmisen elinympäristöä ja edusti vaurautta, mutta sisälsi myös vaaran ja voiman merkkejä, joiden käsittelyyn tarvittiin erityistä tietoa. Metsän uskottiin kätkevän sinne meneviä sisäänsä (metsänpeitto); toisinaan metsä myös liikkui tai lohdutti siellä kävijää. Elias Lönnrot nimitti kansanlyriikan kokoelmaansa, Kanteletarta (1840, 1841) ”huolen kankahaksi” liittäen yksinäisen ja surullisen kokemukset osaksi luontoa. Ympäröivä luonto ja metsä lohduttivat ja ymmärsivät yksinäistä, ja Lönnrot jatkaa esipuheessa: ”Niin usein pitävät [yksinäiset, surulliset] puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa.” Samaisessa esipuheessa Lönnrot esitti luonnon ja ihmisen yhteyden luontoon olevan elinehto juuri kansanrunolle. Tehdessään eron oppineitten ja kansan laulamien runojen välillä Lönnrot korosti jälkimmäisen syntyä ”ilmaumana”, edellisen ”työnä”, käyttäen luontoa vertauskuvana kansanrunon luonnolliselle, aidolle synnylle. Folkloristiikassa kansanrunouden luontokäsityksiä on jonkin verran tutkittu, esimerkiksi Kalevalaseuran vuosikirja Metsä ja metsänviljaa (1994) tarkastelee suomalaisten luontosuhdetta eri aineistojen, kuten kansanrunojen, kautta. Myös yksittäisissä, kalevalamittaiseen runouteen keskittyvissä tutkimuksissa metsä ja luonto ovat tarjonneet näkökulmia aineistoon (esim. Tarkka 2005; Timonen 2004). Tässä artikkelissa lähestyn metsää / luontoa tarkastelemalla metsän poeettista ja ideologista käyttöä kansanlyriikan kirjallisessa esityksessä eli Kantelettaressa. Kirjallisen sivistyksen ja koulutuksen saanut Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoutta mahdollisimman monipuolisesti lukijakunnalle, jolla oli useimmiten heikko suomen kielen taito ja ymmärrys tavallisen kansan, rahvaan, elämismaailmasta tai perinteestä. Tämän vuoksi Lönnrot pyrki kuromaan etäisyyttä umpeen erilaisin tekstuaalisin keinoin. Kysyn, missä määrin Kantelettaren lyriikka nivoutuu käsityksiin metsän ja luonnon aitoudesta; entä miten Lönnrotin muokkaamat runot eroavat tallennetusta runoaineistosta? Pohdin myös, miten Lönnrotin tekstualisointitavat suhteutuvat sivistyneistön ylläpitämään (ja tutkimushistorian jatkamaan) kalevalamittaisen runon aitousdiskurssiin, jossa kansanlyriikka esitettiin huolen ja murheen runoutena. KirjallisuusMetsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Toim. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. Helsinki: SKS. 1994.Tarkka, Lotte 2005: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821-1921. Helsinki: SKS.Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: SKS.