Osallisuuteen ja julkiseen harkintaan perustuva liberaali demokratia edellyttää kansalaisilta kriittistä ajattelua, mutta kriittisyys voidaan myös ymmärtää väärin ja valjastaa palvelemaan tieteen ja demokratian vastaisia pyrkimyksiä, kuten hiljattainen rokotevastainen liike osoittaa. Oikein ymmärrettynä kriittinen ajattelu edellyttää myös harkintaan perustuvaa luottamusta asiantuntijoiden tuottamaan ja välittämään tietoon. Artikkeli tarkastelee kysymystä, mitä harkitsevaisuuteen kuuluva uskomuksen oikeuttaminen edellyttää viestinnän osapuolilta yhtäältä koulussa ja toisaalta mediassa. Nämä kaksi ympäristöä eroavat toisistaan keskeisesti siinä, että koulu on tiedollisessa mielessä huomattavasti turvallisempi kuin media. Erosta huolimatta artikkelissa esitetään, että toisten väitteeseen perustuvan uskomuksen oikeutus edellyttää kummassakin tapauksessa kolmen ehdon täyttymistä: kuulijan on (i) ymmärrettävä väite perusteineen, (ii) omattava perusteet olettaa puhujan olevan vilpitön ja asiantunteva sekä (iii) oltava herkkä uskomuksen oikeutuksen mahdollisesti kumoaville tekijöille. Artikkelissa osoitetaan, että ehdot voivat täyttyä yksittäisten uskomusten tapauksessa, vaikka henkilö ei olisikaan harkitsevainen, mutta harkitsevaisen henkilön uskomukset ovat kaikissa tapauksissa tällä tavalla oikeutettuja. Hyveteoreettisesta näkökulmasta harkitsevaisuus hahmottuu kansalaishyveeksi, joka on taitoa ja halua pohtia avaramielisesti ja ennakkoluulottomasti väitteiden tai toiminnan perusteita ja päätyä johtopäätökseen. Artikkelissa tulkitaan, miten yleissivistävän koulutuksen opetussuunnitelman perusteet sisältävät harkitsevaisuuden ja miten kouluopetus voi valmistaa lapsia ja nuoria olemaan harkitsevaisia suhteessa julkiseen sanaan.

It is commonly assumed that Aristotle defines a sense by reference to its ability to perceive the items that are proper to that sense, and that he explains perceptions of unities of these items, and discriminations between them, by reference to what is called the ‘common sense’. This paper argues in contrast that Aristotle defines a sense by reference, not only to its ability to perceive the proper items, but also to its ability to discriminate between them, and thus aims to show that Aristotle’s theory of sense perception is basically a theory of perceptual discrimination.

This paper reconsiders Aristotle’s arguments in Nicomachean Ethics 9.9 concerning the claim that a virtuous friend is naturally desirable. The paper demonstrates that a virtuous friend, according to Aristotle, is naturally desirable not only because he is good, but also because he is one’s own. Although the two are different ways of being desirable, the paper shows that Aristotle takes being one’s own to consist in a distinctive kind of being good. This enables him to extend the grounds of virtue-friendship beyond the good character narrowly conceived, and thus explain why a friend is preferable to other virtuous people.

Pääkirjoitus numeroon 1/2023.

This paper reconsiders a much-discussed passage in de Anima 3.2. In that passage, Aristotle discusses the dilemma whether we perceive that we see by sight or by some other sense. The paper focuses on a problem that arises from the received understanding of the second horn of the dilemma. The problem is why Aristotle takes the hypothetical other sense to perceive not only seeing but also colour even if he claims elsewhere that sight is the only sense that can perceive colour. This problem is particularly severe for those interpreters who understand the dilemma in the way just given, that is, in terms of sensory capacities rather than sense activities. By proposing an alternative understanding of the structure of the dilemma, the aim of the paper is to resolve the problem and hence place the capacity reading on a firmer footing.