Tabloidisaatiohypoteesiksi kutsutun oletuksen mukaan tabloidiformaattiin siirtyminen tiivistää lehteä sekä tuo muutoksia journalismin muoto- ja keinovalikoimaan lyhentämällä tekstejä, lisäämällä kuvien käyttöä ja keventämällä lehden sisältöjä. Artikkelissa verrataan sisällönanalyysin avulla Helsingin Sanomien kulttuurijournalismin sisällöllisiä painotuksia sekä erityisesti kirjallisuusjournalismin muotoja ja puhuttelutapoja syksyllä 2011 ja syksyllä 2016, ennen ja jälkeen tammikuussa 2013 tapahtuneen tabloidisiirtymän. Määrällinen analyysi osoittaa, että tabloidisaatio ei toteudu suoraviivaisesti, vaan se voi johtaa keskenään ristiriitaisiin ja tabloidisaatiohypoteesin kannalta osin odottamattomiin seurauksiin. Vaikka lehti uudistuksen myötä tiivistyi ja juttujen määrä väheni, vastoin odotuksia kulttuurisivujen palstatila kasvoi, jutut pidentyivät ja niiden palastelu väheni. Pienempi koko suosi feature- ja henkilölähtöistä journalismia ja lisääntynyttä kuvien käyttöä, mutta odotusten vastaisesti myös arvostelujen suhteellinen asema hienokseltaan vahvistui.

Kuoleeko kritiikki, kysyttiin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjutussa 13. helmikuuta 2022. Antti Majanderin artikkeli perustui kiertohaastatteluun, jossa 15:n eri median päätoimittajaa oli pyydetty vastaamaan, onko kritiikki uhanalainen laji sekä miten hänen mediansa toimii kulttuurijournalismissa ja -kritiikissä. Vastaajat olivat yksimielisiä siitä, että kulttuurikritiikillä on arvoa sinänsä eikä päähuomio ole verkkojuttujen klikkausmäärissä tai massoihin vetoavissa sisällöissä. Yksikään päätoimittajista ei silti sanonut edustamansa viestimen suunnittelevan kritiikin lisäämistä. (Majander 2022a.) Majanderin artikkelia täydensi kulttuuritoimituksen esihenkilön Aino Miikkulaisen kommentti. Hän nosti esille kaksi seikkaa. Teoksia ja esityksiä on koko ajan enemmän, mutta lehtiä ja toimittajia vähemmän, jolloin kaikkea ei ole mahdollista arvioida. Tilannetta korvaa epäinstitutionaalinen eli vernakulaari viestintä. Toiseksi Miikkulainen (2022) viittasi ”jo vuosia sitten” toimituksissa puheeksi tulleeseen palvelujournalismiin: lukijalle tarjotaan neuvoja ja suosituksia. ”Kulttuurikritiikki on palvelujournalismia parhaimmillaan. Koulutettu alan asiantuntija kertoo teoksesta mielipiteensä, josta voi päätellä, haluaako siihen uhrata aikaansa ja rahaansa”, Miikkulainen tiivisti. Kuukautta myöhemmin lehden kulttuuritoimittaja Juuso Määttänen korosti kolumnissaan, että kriitikko ei ole suosittelija: ”Kritiikin idea on nimenomaan se, että tiettyyn kulttuurin alaan perehtynyt kirjoittaja kirjoittaa arvioimastaan teoksesta oman huolellisesti perustellun näkemyksensä. [--] Kritiikki on armottoman tärkeää aikana, joka on täynnä laiskaa hehkutusta, somepöhinää ja rahalla maksettuja ’suosituksia’. Olen todella hädissäni, jos kritiikin määrä vähenee enää yhtään nykyisestä.” Määttänen ei sulkenut pois suosituksia, vaan arvioi niiden täydentävän kritiikkejä. (Määttänen 2022.) Mihin Helsingin Sanomien kirjallisuusjournalismi 2020-luvulla suuntautuu? Kulttuuriosaston sisällönanalyysiin perustuvissa tutkimuksissa (Hellman & Ruohonen 2019; Ruohonen & Hellman 2020a) havaitsimme, että lehden siirtyminen tabloidiksi ei heikentänyt kirjallisuuden asemaa, vaan se päinvastoin hienokseltaan vahvistui. Oliko kyse satunnaisesta ilmiöstä, vai oliko se oire tulevasta ja kenties ajan kuluessa vahvistuvasta suuntauksesta? Sitä selvitimme syys-marraskuussa 2021 ilmestyneiden Helsingin Sanomien kulttuuriosastosta ja siinä julkaistuista kirjallisuusjutuista tekemämme uuden sisällönanalyysin avulla. Kysyimme, millainen kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin asema lehdessä on vuonna 2021 verrattuna vuoden 2016 tilanteeseen.

Artikkeli tarkastelee Helsingin Sanomien kirjallisuusjournalismin muutosta lehden siirryttyä tabloidikokoon. Empiirisen analyysin aineistona ovat lehden kulttuurisivut syys-marraskuulta 2011 ja 2016. Tabloidiin siirtyminen ei heikentänyt kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin asemaa, vaan päinvastoin ne vahvistuivat kulttuuriosaston sisällä, kirjallisuusarviot lisäsivät suhteellista osuuttaan ja ne pidentyivät merkittävästi. Kaunokirjallisuudessa arvioiden kirjoittajat olivat yhä useammin freelancereita, tietokirjallisuudessa lehden omia toimittajia. Kahden suurimman kustantajakonsernin osuus arvioista supistui hiukan. Kotimaisen kirjallisuuden osuus vahvistui merkittävästi käännöskirjallisuuden kustannuksella. Kulttuurikirjoittelun journalistisoituminen näkyi kirjallisuutta käsittelevissä avausjutuissa, joissa juttutyyppien kirjo laajentui ja uutismaistui. Tietokirja-arvioissa näkyi populaarikulttuuriin liittyvien aiheiden lisääntyminen. Kaunokirjallisuuden arviot painottuivat tabloidiin siirtymisen jälkeenkin romaanikirjallisuuteen ja sen sisällä aikalaiskirjallisuudeksi luonnehtimaamme proosaan.

Voitto Ruohonen Vapaasti valtion huomassa Elina Jokinen: Vallan kirjailijat. Valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa Outi Paloposki Robinson Crusoen suomalaiset jalanjäljet Merja Sagulin: Jälkiä ajan hiekassa. Kontekstuaalinen tutkimus Daniel Defoen Robinson Crusoen suomenkielisten adaptaatioiden aatteellisista ja kirjallisista traditiosta sekä subjektikäsityksistä Jarkko Toikkanen Mannermaisia kohtaamisia Kuisma Korhonen ja Pajari Räsänen (toim.): The Event of Encounter in Art and Philosophy: Continental Perspectives