Helsingin Sanomat kirjallisuuden kuluttaja-asiamiehenä

Abstract

Kuoleeko kritiikki, kysyttiin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston pääjutussa 13. helmikuuta 2022. Antti Majanderin artikkeli perustui kiertohaastatteluun, jossa 15:n eri median päätoimittajaa oli pyydetty vastaamaan, onko kritiikki uhanalainen laji sekä miten hänen mediansa toimii kulttuurijournalismissa ja -kritiikissä. Vastaajat olivat yksimielisiä siitä, että kulttuurikritiikillä on arvoa sinänsä eikä päähuomio ole verkkojuttujen klikkausmäärissä tai massoihin vetoavissa sisällöissä. Yksikään päätoimittajista ei silti sanonut edustamansa viestimen suunnittelevan kritiikin lisäämistä. (Majander 2022a.) Majanderin artikkelia täydensi kulttuuritoimituksen esihenkilön Aino Miikkulaisen kommentti. Hän nosti esille kaksi seikkaa. Teoksia ja esityksiä on koko ajan enemmän, mutta lehtiä ja toimittajia vähemmän, jolloin kaikkea ei ole mahdollista arvioida. Tilannetta korvaa epäinstitutionaalinen eli vernakulaari viestintä. Toiseksi Miikkulainen (2022) viittasi ”jo vuosia sitten” toimituksissa puheeksi tulleeseen palvelujournalismiin: lukijalle tarjotaan neuvoja ja suosituksia. ”Kulttuurikritiikki on palvelujournalismia parhaimmillaan. Koulutettu alan asiantuntija kertoo teoksesta mielipiteensä, josta voi päätellä, haluaako siihen uhrata aikaansa ja rahaansa”, Miikkulainen tiivisti. Kuukautta myöhemmin lehden kulttuuritoimittaja Juuso Määttänen korosti kolumnissaan, että kriitikko ei ole suosittelija: ”Kritiikin idea on nimenomaan se, että tiettyyn kulttuurin alaan perehtynyt kirjoittaja kirjoittaa arvioimastaan teoksesta oman huolellisesti perustellun näkemyksensä. [--] Kritiikki on armottoman tärkeää aikana, joka on täynnä laiskaa hehkutusta, somepöhinää ja rahalla maksettuja ’suosituksia’. Olen todella hädissäni, jos kritiikin määrä vähenee enää yhtään nykyisestä.” Määttänen ei sulkenut pois suosituksia, vaan arvioi niiden täydentävän kritiikkejä. (Määttänen 2022.) Mihin Helsingin Sanomien kirjallisuusjournalismi 2020-luvulla suuntautuu? Kulttuuriosaston sisällönanalyysiin perustuvissa tutkimuksissa (Hellman & Ruohonen 2019; Ruohonen & Hellman 2020a) havaitsimme, että lehden siirtyminen tabloidiksi ei heikentänyt kirjallisuuden asemaa, vaan se päinvastoin hienokseltaan vahvistui. Oliko kyse satunnaisesta ilmiöstä, vai oliko se oire tulevasta ja kenties ajan kuluessa vahvistuvasta suuntauksesta? Sitä selvitimme syys-marraskuussa 2021 ilmestyneiden Helsingin Sanomien kulttuuriosastosta ja siinä julkaistuista kirjallisuusjutuista tekemämme uuden sisällönanalyysin avulla. Kysyimme, millainen kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin asema lehdessä on vuonna 2021 verrattuna vuoden 2016 tilanteeseen.

Banalisation of communications surveillance in the debate on Finnish intelligence legislation

“…The experts’ challenge to the parliamentary review process provoked yet another banal intervention from state authorities. This time, defence minister Niinistö stated that ‘the parliament must get a grip’ on ‘the constitutional-law Taliban […] who engage in tweeting, among other things’, and who use ‘extra-parliamentary means to influence policymaking’ (Hartikainen, 2019; Niinistö, 2019). Notwithstanding the resistance of a few constitutional-law experts, whom the defence minister portrayed as political terrorists, Parliament passed the intelligence bills into law about a week before the government ended its four-year term in 2019.…”

Humpuukia ja hulluutta: Uuden taiteen vastaanotto 1910-luvun Suomessa

“…Joel Lehtosen mukaan heitä olisi ollut töissä hotellialalla tuhansittain, mikä aiheutti jännitteitä. Lehtonen 1911. Helsingin Sanomat 4.11.1911 Kandinskyn kirje Herwarth Waldenille 2.8.1914.…”