No abstract

This article examines the blurred boundaries between different oral and literary poetics in early modern Finland. Both the first written examples of traditional Finnic oral poetry (in so-called Kalevala-metre with no rhymes or stanza structures) and the first rhymed and stanzaic poems originate from this very same period, often in various hybrid forms. Ambiguity and the hybrid character of poems means the contemporary audiences may have interpreted individual poems as relating to several poetic traditions.The material demonstrates that the elites had knowledge of oral poetics that they both avoided and applied in various ways. In Lutheran hymns, the features of traditional oral poetry were first avoided, but, from the 1580s onwards, alliteration and some other features were incorporated into rhymed, iambic stanzas. At the same time, the clergymen and scholars also created a rhymed, heavily alliterated and trochaic genre of literary poems, which was apparently conceived as a version of the oral Finnish poetic form. Later scholars have often interpreted this learned, literary form as a misunderstanding of traditional oral poetics. In this article, it is understood as an intentional, hybrid form of rhymed couplets and Kalevala-metre. The various hybrid uses indicate that -contrary to the later scholarly views -the early modern writers did not conceive the old oral form as a conclusively pagan metre that should be strictly avoided.Keywords: ethnopoetics, Finnic oral poetry, hybrid poetics, Kalevala-metre, literary history, Lutheran hymns, rhymed coupletsThe first texts in Finnish derive from the sixteenth and seventeenth centuries. Apart from some oral-derived charms and mocking songs in the court registers, the poems in the earliest Finnish sources were mostly written by the clerical, literary elite, who created the new genres of Lutheran hymns and literary poetry. The hybrid and oral-literary character of these earliest sources has resulted in a rather small interest in these materials both among the folklorists and literary scholars. Yet, the contemporary discussions on the interfaces between oral and literary traditions, ethnopoetics, and song metrics have created some new possibilities for interpreting early modern vernacular poetics.

Teos on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeämien asiantuntijoiden tarkastama.Kirjastokonsortio Aleksandria on tukenut teoksen avointa saatavuutta. EsipuheLaulut ja kirjoitukset käsittelee oppineiden ja rahvaan sekä suullisten ja kirjallisten kulttuurien suhteita Suomessa uuden ajan alussa. Keskiössä on kaksi laajaa aineistokokonaisuutta: uuden ajan alun oppineet kirjoitukset sekä suullisesta perinteestä 1500-luvun lopulta aina 1900-luvun alkuun asti ulottuvalla jaksolla tallentuneet tekstit. Huomion kohteena eri luvuissa ovat uuden ajan alun oppineiden käsitykset kansanuskosta ja suullisesta runoudesta; pyhimyksiin ja Neitsyt Mariaan liittyvien kansanomaisten käsitysten piirteet luterilaisilla vuosi sadoilla; uuden ajan alun runon ja laulun lajien suhteet sekä kolmen pitkän Länsi-Suomesta tallentuneen kalevalamittaisen runon monikerroksiset yhteydet eriaikaisiin suullisiin ja kirjallisiin perinteisiin. Nämä kaikki kytkeytyvät reformaation tuomiin, paikoin hitaisiin ja pitkäkestoisiin muutoksiin.Reformaatio, kansankielten kirjallistuminen, uudenlaisen ruhtinasvaltion nousu ja koko Itämeren alueen järjestyminen uudella tavalla 1500-luvulla ja sen jälkeen muokkasivat ihmisten arkea ja pyhää. Kun oppineet alkoivat tarkastella omaa uskonharjoitustaan uusin silmin, he kiinnostuivat uusilla tavoilla myös kansan uskomuksista ja -tavoista. Kun luterilainen virsilaulu ja sen runomuotoa koskevat ihanteet voittivat alaa, alkoi myös suhtautuminen suullisen perinteen muotoihin muuttua.1500-luvun reformaattorit karttoivat suullisen kalevalamittaisen runon piirteitä, mutta 1600-luvulle tultaessa he alkoivat noukkia niistä 10 näkyvimpiä osaksi omaa hengellistä runouttaan. Uusi virsirunous ja käsitykset oikeaoppisista rituaaleista puolestaan vaikuttivat monin tavoin ympäröiviin suullisiin kulttuureihin. Ensimmäiset riimitöntä kalevalamittaa käyttävät pitkät kertovat runot Piispa Henrikin surmavirsi ja Kaarle-herttuan runo kirjoitettiin ylös 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa, samoihin aikoihin, kun tätä muotoa alettiin käyttää myös oppineiden kirjallisissa runoissa. Keskinäisten vaikutteiden tarkkoja suuntia on usein vaikea määrittää, sillä uusi virsilaulu pohjasi Raamattuun ja keskiajan kirkollisiin teksteihin ja saattoi käyttää jo keskiajan kuluessa suullisena kehittyneen kirkollisen kansankielen ilmauksia. Uuden ajan alun -saati keskiajan -suullisista lauluperinteistä ei puolestaan ole juuri dokumentaatiota: laajimmat suullisen perinteen aineistot on tallennettu vasta 1800-luvulla.Kerroksellisia ja yhtä lailla suullisen ja kirjallisen, rituaalin ja runon leikkauspisteisiin sijoittuvia ovat myös pyhimyksiin liittyvät perinteet. Kirjassa seurataan pyhimyskultin reformaatioaikaista muuntumista ja sen tulkintoja suullisessa, pääosin paljon myöhemmin tallennetussa perinteessä. Keskiajalla tunnetuista pyhimyksistä monet esiintyivät vaihtelevin tavoin 1800-luvun kansanperinteessä. Tarkimman huomion kohteena on Neitsyt Marian kultti, joka reformaattoreiden pyrkimyksistä huolimatta jatkoi elämäänsä monimuotoisina, alueittain ...

A ineiston tuottamisen, käsittelemisen ja lukemisen käytännöt vaikuttavat monin tavoin siihen, minkälainen käsitys ja minkälaisia tutkimustuloksia tietystä ilmiöstä on saatavissa. Kalevalamittaisen runouden kohdalla se, miten aineistoa on tallennettu, tekstualisoitu, valikoitu, jaoteltu, arkistoitu, kortistoitu, luetteloitu, julkaistu ja analysoitu luo pohjan sille, mitä nykytutkija aineistosta ja itse ilmiöstä voi ymmärtää ja tavoittaa. Vaikka kalevalamittaisen runon keskeisimmät aineistot ovat olleet viisitoista vuotta käytössä sähköisinä, ei tutkimuksessa ole juurikaan pohdittu, mitä tämä käyttömuodon muutos tarkoittaa tutkimuksen käytäntöjen ja mahdollisuuksien kannalta (ks. kuitenkin Harvilahti 2013; Ilyefalvi 2018; Tangherlini 2016). FT Kati Kallio toimii tutkijatohtorina Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja Helsingin yliopistossa (Suomen Akatemian projektit 308381, 322071 ja 288119). TkT Eetu Mäkelä toimii ihmis-ja tietojenkäsittelytieteiden välisen vuorovaikutuksen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa.

Perinteisesti on ajateltu, että uuden ajan alun oppineet välttelivät pakanallisena pidettyä kalevalamittaa. Sitä soveltaneet taas eivät tunteneet kunnolla suullista kansanrunoutta ja käyttivät siksi mittaa väärin. Artikkelissa pohdin, miltä 1500- ja 1600-lukujen suomenkieliset runoaineistot näyttävät, kun perinteisiä ennakko-oletuksia käännetään ympäri ja aineistojen kirjoa katsotaan oppialarajoja laajempina kokonaisuuksina. Työn aineisto kattaa keskeisimmät 1500- ja 1600-luvun suomenkieliset runoaineistot: virsiä ja liturgisia lauluja, oppineiden kirjallisia runoja, tuomiopöytäkirjojen pilkkalauluja, suomalaisen runomitan kuvauksia, omistuskirjoituksia ja kuninkaiden titulatuuria. Tarkastelen esimerkkien kautta, minkälaisilla tavoilla erilaisia poeettisia piirteitä käytettiin ja yhdisteltiin. Kalevalamittaa tai sen tunnuspiirteitä sellaisenaan ei tulkittu pakanallisiksi tai vältettäviksi. Sen erilaisten piirteiden käyttö ei ole poikkeus, vaan kirjallisissa lähteissä jo 1500-luvulta alkava monilajinen ja -muotoinen jatkumo, jonka puitteissa on tosin vaikea sanoa, missä milloinkin mahtoivat kulkea vanhana suomalaisena runona pidetyn muodon rajat. Oppineiden pyrkimyksenä ei useinkaan näytä olleen tuottaa suullisen kaltaista mittaa vaan osoittaa vaihtelevin tavoin oppineisuuttaan, paikallisuuttaan ja muunkielisten runomuotojen tuntemustaan Toisaalta oppineiden runoissa yleisenä esiintyvät ”huonon” kalevalamitan piirteet ovat voineet olla myös aikakauden länsisuomalaisten kansanomaisten runojen tavanomaisia ominaisuuksia. Tällöin niiden esiintyminen olisi ennemminkin osoitus kansanrunouden tuntemuksesta kuin sen puutteesta.